Kirppikset, mun harrastus ja mikä ihana tekosyy

Olen tässä pidempään pohtinut, mitä tällainen "ei niin liikunnallinen" äiti-ihminen voisi harrastaa. Lapsiperheen arjen pyörityksessä on omat haasteensa ja joskus tuntuu että oma aika olisi enemmän kuin tervetullutta. Tai edes se parisuhdeaika.

Mulla ei ole vuosiin ollut oikein mitään harrastuksia. Välillä harmittaa, ettei ole oikein aikaa eikä välttämättä jaksamistakaan edes lukea kirjoja. Ennen lapsia luin tosi paljon ja rakastan edelleen käydä kirjastossa. Usein vaan lukeminen olisi mahdollista lasten jo ollessa unilla, mutta siinä vaiheessa itselläkin uni voittaa.

Jos olisin vammaton, harrastaisin varmasti jonkinlaista joukkueurheilua, koska olen kovin huono tekemään yksin mitään. Sen verran sosiaalinen tapaus olen että tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni. Tässä arjen sählingissä ei kuitenkaan myöskään ole oikein aikaa millekään säännölliselle, sitovalle harrastukselle. Eikä kyllä ole oikein rahaakaan millekään kalliimmalle kokeilulle.

Olen viime aikoina lähinnä ottanut harrastuksekseni kirppistelyn. Just miehen kanssa puhuttiin, että ei oikein enää osaa edes ostaa lapsille uutta vaatetta, kun on niin tottunut kirppikseltä niitä etsimään. Vaatteet on usein hyväkuntoisia ja maksaa vaan murto-osan uuden hinnasta. Samalla saan sitä kauan kaivattua omaa aikaa, kun karkaan kotoa hetkeksi kirppikselle tekemään löytöjä. Ja talouskin pysyy kunnossa, kun ei kaikki rahat mene lasten varusteisiin, vaikka toki välillä tulee ostettua jotain "ehdottomasti tarpeellista" ihan vaan siksi että joku vaate vaan on ihana tai juuri oman lapsen näköinen.

Ettei vain menoja, olen myös myynyt valtavasti kaikkea turhaa, lähinnä Facebookin kirppissivustoilla. Omalla kohdallani täytyy sanoa, että "ohareita" on ollut yllättävän vähän ja kaupat on olleet lähes ongelmattomia, vaikka kaikkia kauhutarinoitakin kuulee. :)

Mitäs te muut harrastatte ja mistä löydätte omaa aikaa?

Henkilökohtaisesta avustajasta

Edellisessä postauksessa jo vinkkasin, että mulla on arjessa apuna myös henkilökohtainen avustaja.
Ja juu, hän on meillä ihan mun omasta halustani, ei neuvolan tai sossun kautta tänne lähetettynä. Ensimmäisen avustajan sain alkuvuonna 2011 kun esikoisen laskettu aika lähestyi. Eli kokemusta henkilökohtaisen avustajan kanssa toimimisesta on kohta kuuden vuoden ajalta.

Halusin henkilökohtaisen avustajan siksi, että mun on vaikea kantaa vauvaa huonon tasapainoni takia. Esimerkiksi myös vauvan kylvettäminen on sujuvampaa joltain muulta. En saa kannettua painavaa kaukaloa, eli tarvitsen jonkun ihmisen mukaan, jos haluan vauvan kanssa vaikka kotoa johonkin lähteä. Avustaja siis usein kantaa vauvaa, kylvettää, pesee vauvan peppua ja mitä milloinkin, eli tekee niitä asioita, jotka tekisin itse jos olisin vammaton ja näin ollen voisin ne jutut itse tehdä. Hän myös kantaa kauppakasseja ja joskus pesee lattioita, on mukanamme seurakunnan perhekerhossa, neuvolassa (jos iskällä on työpäivä),  kirppareilla, vauvakinossa, auttaa lapsia leikkipuistojen kiipeilytelineissä tai missä milloinkin. Avustaja myös varmistaa sen, ettei touhukas kolmevuotiaamme pääse karkaamaan vaikkapa kaupan parkkipaikalla, jossa on vaarana joutua autojen alle tai muuten voi sattua jotakin.

Mulla on ollut vuosien varrella useita avustajia. Nykyinen on ollut työssään jo kolmisen vuotta ja voisi sanoa että meistä on tullut ystäviä ja hän onkin lapsille kovin tärkeä. Tällä hetkellä avustaja on meillä noin kahtena päivänä viikossa. Silloin kun meidän perheen iskä on kotona, pärjäämme hyvin ilman avustajaa. On toki myös päiviä, jolloin olen esimerkiksi poitsun kanssa kaksin kotona tyttöjen ollessa osa-aikaisessa päivähoidossa. Ne päivät on toki keskivertoa enemmän "säätöä", mutta me pärjätään. Silloin emme vaan lähde kotoa mihinkään ja esimerkiksi pojan siirtämisessä käytän rattaita apuna. Siinä oikeastaan ainoa syy miksi mä toivon, että jätkä kasvaisi nopeasti ja oppisi kävelemään.

Joskus aikanaan sain aiemman blogin yhteydessä melko paljonkin p*skaa niskaani siitä, että olemme itsekkäästi halunneet lapsia, vaikka "joudun" käyttämään yhteiskunnan varoilla järjestettävää henkilökohtaista apua. Ehkä sitten olen itsekäs, mutta ajattelen että kaikilla on oikeus perheeseen. Avustaja ei myöskään ole kunnan vammaispalvelun kautta hommattu lastenhoitaja tai siivooja, vaan hän mahdollistaa mulle sitä arkea, jota vammaisena vanhempana haluan elää. Hän mahdollistaa ennen kaikkea pienin jutuin sen juuri meidän arkemme.

Avustaja on meillä mielestäni melko vähän, enkä osaa edes ajatella, että haluaisin käyttää avustajaa yhtään enempää kun toimiva arki vaatii. Aika oman perheen kesken on tärkeää ja haluan myös omaa aikaa, ilman että joka päivä täytyisi herätä avustajan tuloon johonkin tiettyyn aikaan. Aina en myöskään jaksa olla sosiaalinen, vaikka puhelias olenkin. Joskus on hetkiä, kun haluan ottaa lasten nukkuessa päikkärit tai katsoa jonkun ohjelman tai lukea kappaleen jotain hyvää kirjaa. En osaa ajatella, että nukkuisin tai syventyisin kirjaan silloin kun avustaja on paikalla. En siis voi myöskään sanoa, että avustajan käyttö täysin stressitöntä olisi.

Olen joskus myös saanut kuulla siitä, että lapset jotenkin häiriintyisi vieraasta ihmisestä arjessamme. Avustajani ei ensinnäkään ole heille lainkaan vieras, vaan nykyään hyvinkin tärkeä ihminen. Vammaisuuteni ja toisaalta myös avuntarpeeni on lapsille täysin luonnollinen juttu. Lapset ei ajattele mitenkään kummallisena sitä, jos leikkipuistossa kiipeilytelineessä auttaakin avustaja eikä äiti. Ajattelen avustajan olevan lasten elämässä vain se yksi turvallinen aikuinen lisää. Jonakin päivänä lasten kasvaessa tulee eteen sekin, etten enää tarvitse näinkään paljon avustajatunteja, kuin tällä hetkellä. Nyt, vielä nuorimman vauva-aikana näen arkemme toimivimmaksi tällaisena.

Tulevaisuuden suunnitelmia

Tuntuu että tuo jätkä syntyi ihan vasta, ja nyt on enää kolme kuukautta äitiyslomaa jäljellä. Tuntuu hurjalta, että aika on mennyt näin nopeasti! Kova kiire on pienimmällä siskojen perään ja hän lähtikin jo vähän ennen puolivuotispäiväänsä ryömimään. 

Pari viikkoa sitten täytettiin myös päivähoitohakemukset! Toiveena olisi, että meidän vauva pääsisi elokuun puolivälistä alkaen samaan sisarusryhmään, jossa tytöt nyt on parina päivänä viikossa. Paitsi että isompi isosisko on sitten syksyllä kyllä jo eskarissa! Huh, sekin ihan kohta edessä! 

Kävin keväällä pääsykokeissa ja sain paikan ammattikorkeakouluun kuntiutusohjaajan monimuoto-opintoihin. Suurimmaksi osaksi opinnot suoritetaan netin kautta, toki lähiopetustakin on, parikymmentä päivää per lukukausi. Ajatuksena on, että jospa pääsisin aloittamaan opinnot syksyllä. Valitettavasti raha vaikuttaa tässä jonkin verran, ja toivonkin että voisin opiskella kuntoutusrahalla (tai jotain), koska olenhan kuitenkin vajaakuntoinen ja varmasti huonommassa asemassa työmarkkinoilla.

  

Olen tällainen ikuinen opiskelija, ja odotan innolla, että saisin oppia uutta ja ehkä tulevaisuudessa yhdistää sosionomin ja kuntoutusohjaajan ammatit jonkin mielekkään työn kautta! 

Pitäkää peukkuja että poju saa hakemamme paikan päiväkodista ja minä olisin taas syksyllä opiskelija! :)

Rämpylä mikä rämpylä, eli asiaa cp-vammasta

Edellisessä postauksessa lupailin omaa postausta cp-vammasta. Aihetta sivutaan enemmän ja vähemmän varmasti myös muissa postauksissa, mutta jospa nyt yritän vääntää teille rautalangasta, mistä cp-vammassa on kyse.

Alkuun muutama fakta: CP-vamma on motoriikkaan vaikuttava vamma, ei itsessään kehitysvamma. Valitettavan usein nämä kaksi asiaa sekotetaan keskenään.
Voidaan ajatella, että tuhannesta syntyvästä lapsesta kahdella on jonkinlainen cp-vamma. Siihen ei voi myöhemmin vammautua esimerkiksi jonkun tapaturman seurauksena, vaan kyse on synnynnäisestä jutusta ja vaikka vamma näkyy liikkumisessa ja esimerkiksi motoriikassa, kyse on aivojen kertavauriosta, eikä esimerkiksi erilainen kävely parane pelkästään polvea tai muuta operoimalla. Myöskään periytyvästä jutusta ei ole kyse.

Useimmiten cp-vamman syynä on keskosuus tai jokin komplikaatio raskauden tai synnytyksen aikana. Mun tapauksessa juurikin keskosuus ja mies on kyllä syntynyt ihan täysiaikaisena, mutta lapsivesi oli käsittääkseni vihreää. Minä synnyin pari kuukautta liian aikaisin painaen alle kaksi kiloa.

Mutta mitä cp-vamma sitten aiheuttaa? Esimerkiksi mulla erilaisen kävelyn, huonoa tasapainoa, virheasentoja. En pysty tekemään joitakin juttuja, kuten luistelemaan tai pyöräilemään. Olen kuitenkin moneen tuttuuni verrattuna hyvinkin omatoiminen ja lievästi vammainen. Ei ole ollenkaan mahdotonta että cp-vammaan liittyy myös muita liitännäisvammoja, kuten puhevammaa tai kehitysvammaa. Niitä meillä ei ole. Noin kolmasosalla cp-vammaisista on epilepsia, kuten myös mun miehellä on. Se on onneksi pysynyt jo pitkään lääkkeillä hyvin hoidossa eikä nykyään aiheuta ongelmia. Miehellä cp-vamma näkyy vähemmän kun mulla. Hänellä on lähinnä hienomotoriikan ja tasapainon kanssa ongelmia. Jos joku haluaa kurkata lisätietoa cp-vammasta, sitä saa täältä

Vaikka nyt näin heti blogin alkuun tein tällaisen "selonteon" diagnooseistamme, ei se tarkoita, että vammaisuus olisi elämässämme jotenkin määrittävä tekijä. Ennen kaikkea olen äiti, vaimo ja paljon muuta. Toki muiden vammaisten äitien tunteminen ja sitä kautta saatava vertaistuki on tärkeää, mutta en todellakaan joka päivä mieti vammaani. Lapsille se on myös täysin luonnollinen asia. Monin tavoin vammaisia ihmisiä löytyy ystävistä ja lasten kummeista. Lapset ovat tottuneet näkemään monenlaista erilaisuutta ja pidän sitä ehdottomasti tosi suurena rikkautena lapsillemme. Vai moniko kolmevuotias miettii esimerkiksi julkisia paikkoja sen kannalta, pääsisikö hänen kummisetänsä sinne pyörätuolilla?


Mulla on arjessa apuna henkilökohtainen avustaja, siitä ehkä seuraavassa postauksessa...

Edit. Piti vielä tulla tänne lisäämään, että kysykää ihmeessä lisää, jos jotain haluatte vammasta tietää.