torstai 13. lokakuuta 2016

Rämpylä mikä rämpylä, eli asiaa cp-vammasta

Edellisessä postauksessa lupailin omaa postausta cp-vammasta. Aihetta sivutaan enemmän ja vähemmän varmasti myös muissa postauksissa, mutta jospa nyt yritän vääntää teille rautalangasta, mistä cp-vammassa on kyse.

Alkuun muutama fakta: CP-vamma on motoriikkaan vaikuttava vamma, ei itsessään kehitysvamma. Valitettavan usein nämä kaksi asiaa sekotetaan keskenään.
Voidaan ajatella, että tuhannesta syntyvästä lapsesta kahdella on jonkinlainen cp-vamma. Siihen ei voi myöhemmin vammautua esimerkiksi jonkun tapaturman seurauksena, vaan kyse on synnynnäisestä jutusta ja vaikka vamma näkyy liikkumisessa ja esimerkiksi motoriikassa, kyse on aivojen kertavauriosta, eikä esimerkiksi erilainen kävely parane pelkästään polvea tai muuta operoimalla. Myöskään periytyvästä jutusta ei ole kyse.

Useimmiten cp-vamman syynä on keskosuus tai jokin komplikaatio raskauden tai synnytyksen aikana. Mun tapauksessa juurikin keskosuus ja mies on kyllä syntynyt ihan täysiaikaisena, mutta lapsivesi oli käsittääkseni vihreää. Minä synnyin pari kuukautta liian aikaisin painaen alle kaksi kiloa.

Mutta mitä cp-vamma sitten aiheuttaa? Esimerkiksi mulla erilaisen kävelyn, huonoa tasapainoa, virheasentoja. En pysty tekemään joitakin juttuja, kuten luistelemaan tai pyöräilemään. Olen kuitenkin moneen tuttuuni verrattuna hyvinkin omatoiminen ja lievästi vammainen. Ei ole ollenkaan mahdotonta että cp-vammaan liittyy myös muita liitännäisvammoja, kuten puhevammaa tai kehitysvammaa. Niitä meillä ei ole. Noin kolmasosalla cp-vammaisista on epilepsia, kuten myös mun miehellä on. Se on onneksi pysynyt jo pitkään lääkkeillä hyvin hoidossa eikä nykyään aiheuta ongelmia. Miehellä cp-vamma näkyy vähemmän kun mulla. Hänellä on lähinnä hienomotoriikan ja tasapainon kanssa ongelmia. Jos joku haluaa kurkata lisätietoa cp-vammasta, sitä saa täältä

Vaikka nyt näin heti blogin alkuun tein tällaisen "selonteon" diagnooseistamme, ei se tarkoita, että vammaisuus olisi elämässämme jotenkin määrittävä tekijä. Ennen kaikkea olen äiti, vaimo ja paljon muuta. Toki muiden vammaisten äitien tunteminen ja sitä kautta saatava vertaistuki on tärkeää, mutta en todellakaan joka päivä mieti vammaani. Lapsille se on myös täysin luonnollinen asia. Monin tavoin vammaisia ihmisiä löytyy ystävistä ja lasten kummeista. Lapset ovat tottuneet näkemään monenlaista erilaisuutta ja pidän sitä ehdottomasti tosi suurena rikkautena lapsillemme. Vai moniko kolmevuotias miettii esimerkiksi julkisia paikkoja sen kannalta, pääsisikö hänen kummisetänsä sinne pyörätuolilla?


Mulla on arjessa apuna henkilökohtainen avustaja, siitä ehkä seuraavassa postauksessa...

Edit. Piti vielä tulla tänne lisäämään, että kysykää ihmeessä lisää, jos jotain haluatte vammasta tietää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti